Uutiset, 27.12.2007
Uudenvuodenaatto Pietarin Smolnassa - Itsenäisyyden tunnustus 31.12.1917
Ulkoministeriö viettää perustamisensa 90-vuotisjuhlaa vuonna 2008. Ensimmäinen ulkoministeri - ulkoasiainsenaattori Otto Stenroth - nimitettiin 27. toukokuuta 1918. Saman vuoden kesäkuun 28. päivä annettiin asetus ulkoasiaintoimikunnasta, jossa oli kolme osastoa ja 17 virkamiestä.
Juhlavuotensa merkeissä ministeriö esittelee historiaansa ja arkistonsa aarteita muun muassa näyttelyin ja artikkelisarjalla verkkosivuillaan.
Tietopalvelupäällikkö Jyrki Paloposki kuvaa tapahtumia ja tunnelmia Pietarin Smolnassa uudenvuodenaattona 1917, kun P.E.Svinhufvudin johtama lähetystö odotti vastausta pyyntöön itsenäisyyden tunnustamisesta.
Tietopalvelupäällikkö Jyrki Paloposki:
Uudenvuodenaatto Smolnassa – Itsenäisyydentunnustus 31.12.1917
Kolme viikkoa oli kulunut itsenäiseksi julistautumisesta, mutta yksikään valtio ei ollut tunnustanut Suomea. Muut maat odottivat Venäjän antamaa tunnustusta. Senaatin puheenjohtajan P. E. Svinhufvudin johtama kolmimiehinen lähetystö oli joulukuun lopulla matkustanut Pietariin jättämään virallisen pyynnön itsenäisyyden tunnustamisesta. Uudenvuodenaaton iltana lähetystö odotti Leninin johtamien kansankomissaarien päämajassa Smolnassa venäläisten vastausta.
K.G.Idman, UM:n kansliapäällikkönä (1918) ja ulkoministerinäkin (1925) toiminut moninkertainen lähettiläs, mm. Kööpenhaminassa, Riiassa, Varsovassa ja Tokiossa
Svinhufvudin lisäksi delegaatioon kuuluivat K. G. Idman ja Carl Enckell. Idman on muistelmissaan kuvannut Smolnan, entisen aatelistyttöjen oppilaitoksen tuolloista elämää. Suuren rakennuksen edustalla liikkui kaikkialla sotilaita. Myös sisällä käytävillä liikuskeli matruuseja, punakaartilaisia sekä näiden vaimoja ja lapsia. Oli jo myöhä, mutta virkamiehet työskentelivät ja kansalaiset toimittivat vallan keskuksessa erilaisia asioitaan. Lähetystö ohjattiin odotushuoneeseen. Alkoi pitkä odotus. Carl Enckell koetti välillä kiirehtiä asian käsittelyä, mutta ilman tulosta. Suomalaiset liikuskelivat odotushuoneissa talvipalttoot päällä pitääkseen itsensä lämpiminä kylmissä huoneissa. Aika ajoin avautuvasta ovesta lähetystön jäsenet saattoivat nähdä kansankomissaarien tupakansavuisessa salissa pohtivan maan asioita.
Oikeusasiain kansankomissaari I Steinberg on muistellut iltaa: ”Pöydällä oli suuri ja paksu, leimalla ja allekirjoituksilla varustettu dokumentti. Hämmästyimme. Mikä se oli? Se oli dekreetti Suomen vapautumisesta…He kysyivät tunnustaisimmeko itsenäisyyden. Mikä kysymys! Tietenkin! Heti paikalla!...Nousimme toinen toisensa jälkeen ja erityistä tyydytystä tuntien allekirjoitimme”.
Kello oli lähestymässä puoltayötä, vuoden vaihtumista, kun kansliapäällikkö Bontš-Brujevitš toi odotushuoneeseen suomalaisille kirjelmän, jossa kansankomissaarit esittivät toimeenpanevalle keskuskomitealle Suomen itsenäisyyden tunnustamista. Käytännössä jo tämä asiakirja ratkaisi asian. Enckell pyysi Bontš-Brujevitšilta, että suomalaiset saisivat tavata ja kiittää Leniniä.
Suruttomat kiitokset
Kansliapäällikkö palasi kansankomissarien istuntosaliin. Hänen välittämänsä pyyntö hämmensi venäläisiä, Svinhufvudista tiedettiin, ettei hän ollut bolševikkien ystävä. Steinberg kertoi tunnelmista. ”Lenin kohautti olkapäitään ja naurahti hieman hämillään ja kieltäytyi: ”Mitä minulla on niille porvareille sanomista?” Seurasi yleistä ihmettelyä ja naureskelua, ehdotettiin Trotskia ottamaan vastaan vieraat, tämäkin kieltäytyi. Lopulta Lenin lähti huoneesta naurun ja sutkautusten saattelemana.
Kaksi valtionjohtajaa tapasi eteishuoneessa. Enckell esitteli Svinhufvudin Leninille. Uteliaat matruusit ja sotilaat kerääntyivät ympärille. Lenin kysyi olivatko suomalaiset tyytyväisiä. Svinhufvud vastasi: ”Kyllä, hyvin tyytyväisiä.” Puristettiin käsiä. ”Ryssää siinä puhuttiin ja ryssäksi vastattiin”, kertoi Svinhufvud myöhemmin, ”Sanottiin bolsevikeille vain suruttomat kiitokset erokirjeestä”.
Lenin palasi hallituksensa istuntosaliin ja kertoi, että puhutteli suomalaisia vahingossa tovereiksi. Tämä aiheutti uuden naurunremakan. ”Ei haittaa”, totesi Trotski, ”jos joskus joudumme heidän käsiinsä, katsovat he sen teille ansioksi.”
Suomalaiset poistuivat Smolnasta takaisin kylmään yöhön. Lähetystö suuntasi ministerivaltiosihteerin virastoon, jossa nopeasti laadittiin koneellakirjoitettu jäljennös saadusta tunnustuksesta. Svinhufvud palasi samana yönä junalla Helsinkiin mukanaan Enckellin ja Idmanin nimikirjoituksilla varustettu jäljennös Venäjän kansankomissaareilta saadusta asiakirjasta.
Lopullinen tunnustus
Lenin oli julistanut kansojen oikeutta omiin valtioihinsa. Tosin hän kuvitteli Venäjästä irtautuvien maiden myöhemmin palaavan Venäjän yhteyteen. Monarkistit ja muut valkoiset venäläiset puolestaan vastustivat Suomen itsenäisyyttä.
Lopullisesti ja virallisesti Suomen irtautumisen Venäjästä ja itsenäisyyden vahvisti tammikuun 4. päivä 1918 toimeenpaneva keskuskomitea, joka koostui paikallisten työmies-, sotilas- ja talonpoikaisneuvostojen 200 jäsenestä. Kansallisuusasiainkomissaari Josif Stalin esitteli asian keskuskomitealle. Stalin myönsi, että lupaus oli annettu Suomen porvareille, mutta sekin osoitti kansankomissaarien puolueetonta suhtautumista periaatteelliseen kysymykseen valtioiden itsemääräämisoikeudesta. Kansankomissaarien neuvosto ei ollut korupuhujain kokous, joka ei pitänyt lupauksiaan.
Lyhyen keskusteluun jälkeen keskuskomitea vahvisti tehdyn esityksen Suomen valtiollisesta itsenäisyydestä. Seuraavana päivänä Idman kävi tapaamassa keskuskomitean puheenjohtajaa J. M. Sverdlovia, jolta sai kirjallisen todistuksen tehdystä päätöksestä. Historiallinen dokumentti taskussaan Idman palasi valtiosihteerin virastoon, josta puhelimella ilmoitettiin Suomeen lopullisesta tunnustamisesta.
