Suomalainen pop- ja rockmusiikki on suositumpaa kuin kenties koskaan. Nimenomaan suomenkielinen musiikki vangitsee yleisöä niin radiokanavilla, suoratoistopalveluissa kuin ennen kaikkea kesäfestivaaleilla.
Ennen oli värvättävä joku tunnettu ulkomaalaisesiintyjä, jotta kotimainen festivaali saavutti riittävän uskottavuuden ja pystyi kasvamaan massatapahtumaksi. Sitä vastoin nykyään iso osa festareista myydään loppuun pelkästään kotimaisella artistirepertuaarilla.
Hyvä esimerkki on torstaina alkava kolmipäiväinen Suomipop-festivaali: tapahtuma kasvoi Jyväskylässä kuluvalla vuosikymmenellä niin suosituksi, että vuosi sitten sitä alettiin järjestää samanaikaisesti myös Oulussa. Kotimaiseen musiikkiin omistautunut Suomipop-festivaali kerää massat nyt toistamiseen kahdessa kaupungissa yhteen.
– On tietysti hienoa, että jengi diggaa tällä hetkellä niin hitosti suomalaista musaa. Puhtaasti kotimaisiin artisteihin nojaavat festarit ovat tulleet jäädäkseen, Apulanta-yhtyeen laulusolisti ja lauluntekijä Toni Wirtanen näkee.
– Kun levylistoja katsoo, niin kotimainen musa jyrää ehkä jopa ennennäkemättömällä tavalla. Trendi on ollut nähtävissä jo vuosien ajan, sanoo puolestaan Neljä Ruusua -yhtyeen keulahahmo Ilkka Alanko.
”Snadisti kansallistunnetta”
Miten tähän on tultu?
Kokenut Ilkka Alanko uskoo, että suomalaisen lyriikan voima korostuu kesäisissä tapahtumissa, joista monet järjestetään luonnonkauniissa maisemissa, kuten järvien rannoilla.
– Mä luulen, että suomenkielisen musan suosioon liittyy snadisti kansallistunnetta. Ihmisten tarve kokea yhteenkuuluvuuden tunnetta on saattanut viime vuosina kasvaa, ja siksi nyt on ”coolia” kokoontua sitä tarjoaviin tapahtumiin, Alanko arvelee.
Wirtasen mielestä yleisölle pitää tarjota ”silmäkarkkia”, toisin sanoen monimuotoista lavastetekniikkaa.
– Festarit purevat, koska niissä tätä tunnetta pääsee kokemaan esimerkiksi siinä, että monia biisejä lauletaan yhdessä. Yleisö osaa yleensä hyvin kotimaisten artistien sanat, ja siinä tuntuu olevan jotain tosi kaunista, että pääsee vetämään ”kertsejä” yhdessä muiden kanssa.
Toni Wirtanen korostaa, etteivät ulkomaalaisilla artisteilla kuorrutetut festarit ole katoamassa mihinkään. Hänen mukaansa suomalaisesiintyjät ovat kuitenkin nykyään aiempaa selvästi kilpailukykyisimpiä.
– On edelleen tärkeää, että suomalaisilla on mahdollisuus nähdä festareilla myös ulkomaalaisia artisteja, Wirtanen linjaa.
– Niiden kilpailullinen vetovoima on kuitenkin kadonnut. Nykyään suomalaisartistit eivät yleisellä tasolla ota live-vedoissa kärsäänsä ”ulkkareilta”, mikä osaltaan selittää myös suomenkielisen lyriikan suosiota. Ennen ulkkareiden esitystekniikka ja lavastearsenaali olivat kuin toiselta planeetalta, mutta nyt suomalaisartistit pystyvät esittelemään itsensä huomattavasti aiempaa kilpailukykyisemmässä valossa. Suomalainen festaritekniikka on kansainvälisestikin mitattuna erittäin korkealaatuista.
Apulanta esiintyi helmikuussa Hartwall-areenalla.
Wirtasen mielestä yleisölle pitää tarjota ”silmäkarkkia”, toisin sanoen monimuotoista lavastetekniikkaa.
– Useat artistit satsaavat jo hemmetisti livevetoihinsa, mikä on tärkeää. Joitakin tämä suuntaus tosin jo närästää, erityisesti tekniikasta ja järjestäjistä vastaavia. Kun monet tulevat festareille kolmella rekalla ja purkavat valtavan sirkuksensa lavalle, niin sen kokonaisuuden hallitseminen ei ole mikään pikkujuttu, hän muistuttaa.
– Isossa kuvassa tästä on kuitenkin enemmän hyötyä kuin haittaa.
Genrerajat murtuneet
Maan perinteikkäin festivaali Ruisrock on usein nojannut ulkomaalaisiin pääesiintyjiin. Joitakin vuosia sitten tapahtumassa nähtiin kuitenkin linjamuutos, jolla kotimaisten artistien profiilia kasvatettiin. Se palautti tapahtuman suosion huippuunsa.
– Kotimaisessa musamaailmassa genrerajat ovat murtuneet. Puhutaan isosta muutoksesta, sillä esimerkiksi Iskelmä-festivaaleilla voi nähdä yhtä aikaa sekä rokkia vetävän Apulannan että hiphopista kuuluisan Elastisen. Hieno ja tärkeä suuntaus, sillä lokerointi on tylsää, Wirtanen sanoo.
– Tämäkin lienee vaikuttanut festareiden suosioon.
–Kun levylistoja katsoo, niin kotimainen musa jyrää ehkä jopa ennennäkemättömällä tavalla, Ilkka Alanko arvioi.
Samaan aikaan uusi sukupolvi on alkanut käyttää uudenlaista kieltä, joissa sanoja muun muassa lyhennettään. Tämä on heijastunut erityisesti rap-artistien sanoituksiin.
– Nuoriso käyttää paljon paisti sanalyhenteitä myös englanninkielisiä sanoja, ja se on vaikuttanut jo myös joihinkin vanhemman popkaartin lauluntekijöiden. Olen itsekin avoin sanarepertuaarin laventamiselle, mutta jotenkin esimerkiksi sanojen lyhentely ei vaan istu omaan tyyliini, Alanko korostaa.
Wirtanen yhtyy näkemykseen. Hän sanoo tekevänsä tekstejä aina ajankohtaan katsomatta.
– Mielestäni ihmisen sielunelämä ylittää ajan virran ja eksistoi ihan toisella tasolla. Ihminen sisäisine maisemineen ja tunteineen tuppaa aina olemaan samanlainen aikakauteen katsomatta, hän perustelee.
”Pienen porukan varassa”
Suomalaisen pop- ja rockmusiikin suosion kasvuun liittyy paradoksi: vaikka suomenkielinen musiikki koukuttaa, uusia pop- ja rockbändejä ei juuri synny. Monet festarit joutuvat turvautumaan markkinoinnissaan perinteisiin, jo vuosikausia sitten pinnalle nousseisiin nimiin – kuten Apulantaan ja Neljään Ruusuun.
– Maan artistitaivaalta löytyy ehkä vain neljä sellaista huippunimeä, joiden nimen varaan ison festivaalin pystyy järjestämään. Pienen porukan varassa ollaan. En nyt puhu nimistä, mutta totta kai lasken Apulannan siihen ryhmään, Wirtanen lataa.
– Uusia suosikkibändejä ei ole oikeastaan tullut, mikä on tosi valitettavaa, Alanko komppaa.
Neljä Ruusua on villinnyt festarilavoilla jo vuosikymmenten ajan.
Wirtasen mielestä paradoksia selittää klubikulttuurin hiipuminen. Aikanaan bändit kiersivät ahkeraan erityisesti klubeilla ja ravintoloissa, mutta sittemmin ravintoloitsijat ovat luopuneet kulttuurista.
– Ei tule uusia bändejä, koska elävää musiikkia tarjoavia paikkoja ei enää ole. Valtaosa niistä paikoista on kuollut, Wirtanen harmittelee.
– Tästä on syytettävää ensisijaisesti maksavaa yleisöä. Kun kaikki raha käytetään vain terävän kärjen keikkoihin, eikä mitään valu siitä pöydästä alaspäin, niin varustelukilpailu tulee entistä epätasaisemmaksi. Keskikaartin bändit ovat pudonneet tyhjiöön, koska niille ei ole tarjolla kunnon esiintymispaikkoja. Siksi ne eivät kehity.
Wirtanen ymmärtää ravintoloitsijoita, jotka eivät halua ottaa taloudellisia riskejä, joita klubikeikkojen pyörittäminen eittämättä aiheuttaisi.
– Taannoin bändit tehtiin klubikeikkojen kautta, puskaradion voimalla. Nykyään bändi nousee huipulle yleensä vain niin, että joku levymoguli päättää tehdä siitä ison. Heitänkin palloa yleisölle, joka toivottavasti oppisi arvostamaan ja tukemaan myös uransa alussa olevia yhtyeitä, hän summaa.